Hillatin.com

Kotkan kaupunginhallitus ei ole ottanut kantaa ydinvoiman lisärakentamiseen, vaikka niin Kymen Sanomissa 2.10.2008 uutisoidussa Itä-Uudenmaan maakuntakaavaa käsittelevässä jutussa kerrotaan.

Jutussa kaupunginhallituksen sanotaan ottaneen myönteisen kannan ydinvoiman lisärakentamiseen. Todellisuudessa Fennovoiman ydinvoimalahanketta on esitelty kaupunginhallitukselle ja valtuustolle, mutta asiasta ei ole keskusteltu, eikä päätöksiä tehty. Myönteisen kannan ydinvoimakysymykseen on ottanut kaupungin virkamiesjohto.

Kotkan kaupungin virkamiesjohdon mukaan ydinvoimalan aluevaraus on tärkeä Kotkan kaupungille. Kotkan kaupungin omistama Kotkan Energia Oy on osallisena Fennovoima yhtiössä, joka voimakkaasti ajaa ja lobbaa ydinvoiman lisärakentamista Suomessa.

Kaupunginhallituksen yksimielinen tuki Fennovoiman ydinvoimalahankkeelle olisi suuri poliittinen kannanotto ja lisäksi tyrmistyttävä uutinen, niin ihmisten kuin myös ympäristön kannalta.

Ydinvoima on riskialtis energianlähde, eikä se tuo ratkaisuja päästövähennyksiin. Ydinvoiman lisärakentamisella voidaan kokonaispäästöjä vähentää noin viisi prosenttia, eikä tämä ole ratkaisu ilmastonmuutoksen torjuntaan. Maapallon uraanivarat ehtyvät ja ydinjätekysymys on vieläkin ratkaisematta, kuten Saksan esimerkki (KySa 29.9.2008) osoittaa.

Ydinvoiman sijaan Kotkan kaupungin ja Kotkan Energian Oy:n on panostettava kestäviin sekä ympäristö- ja luontoystävällisiin energianlähteisiin että energian säästöön ilmastonmuutoksen torjumiseksi.

Kotkan kaupungin ydinvoimakannasta on käytävä avointa keskustelua niin kaduilla kuin kabineteissakin. Viimekädessä valtuuston on päätettävä kaupungin kanta.

Hilla Pohjalainen                                                              Nana Toivanen

Kotkan kaupunginvaltuutettu                                            Kotkan kaupunginhallituksen jäsen

Etelä-Kymen Vasemmistonuorten pj                                Vasemmistoliiton Kaakkois-Suomen piirin pj

(Julkaistu kaupunkilehti Ankkurissa 4.10. ja Kymen Sanomien vaaliosiossa 5.10.)

Kymen Sanomat uutisoi tiistaina 9.9.2008 kirjaston säästöpakotteista. Kirjastotoimenjohtaja on sanonut säästön tarkoittavan esimerkiksi Otsolan, Karhuvuoren ja Tavastilan kirjastojen lakkauttamista, mikä säästäisi lähes kokonaan vaadittavan 101 000 euron summan. Tämä kuitenkin saattaa tulevaisuudessa maksattaa itsensä moninkertaisesti takaisin jollain muulla hallinnonalalla.

Kotkassa on toimivat nuorisotalot Kotkansaarella Greippi, Karhuvuoressa Welho, Karhulassa Vessu ja Otsolassa Otsolan nuorisotalo. Kotkan vuosittaisilla säästöbudjeteilla nuorisotaloja voidaan pitää auki Karhuvuoressa ja Otsolassa kolmena päivänä viikossa – muina päivinä nuoriso voi keskittyä johonkin muuhun.

Yksi “johonkin muuhun” voi olla esimerkiksi asiatonta oleskelua kirjastossa. Kirjasto toimii useille nuorille julkisena olohuoneena, jossa tehdään ei-mitään, kuten useiden 13- tai 16-vuotiaiden elämään kuuluu. Kirjastojen lakkauttaminen alueilta, jossa muutenkaan ei ole liikaa kaupungin järjestämiä aktiviteetteja, voi tulevaisuudessa tulla kostautumaan esimerkiksi turhautumisena ja pahoinvointina.

Tuskin kukaan kannattaa näitä säästöjä, mutta prosenttien, budjettiraamien ja toimintakulujen ihmeellisessä maailmassa, menovähennykset usein hyväksytään välttämättömänä pakkona.

Nuorisonäkökulma on vain yksi monista syistä ylläpitää toimiva kirjastoverkko Kotkassa. Toivon, että vuoden 2009 budjettia tehtäessä lautakunnat, kaupunginjohtaja, kaupunginhallitus ja lopulta valtuusto pystyvät unohtamaan prosentit ja ajattelemaan kauaskantoisesti.

(Julkaistu Kymen Sanomissa 11.9.2008)

Suomi on hyvinvointivaltio. Totta vai tarua? Seuraa Tosiasian ja Kliseen väittelyä aiheesta.

Tosiasia: ”Suomessa kukaan ei kuole nälkään, lääkäriin pääsee ilman vakuutusta, koulutus on riippumatonta ja asunnottomuuskin on vapaaehtoista. Perusjutut ovat hyvin.”

Klisee: ”Usko hyvinvointivaltioon on niin sokea, että ohitamme monia epäkohtia olankohautuksella. Leipäjonot kasvavat vuosi vuodelta, lääkärikäynti on edullista, jos tajuaa sairastaa päivällä - päivystysmaksut melkein vaativat jo vakuutuksen, yritykset hiipivät yliopistoihin lukukausimaksujen ohella ja on vaikea kuvitella 8000 ihmistä vapaaehtoisesti kadulle. Varsinkin kun syksy on tulossa.”

Tuomari: ”Vaikka Klisee puhuu marginaaleista, saa hän silti pisteen.”

Tosiasia:” Perusjuttujen lisäksi Suomessa on melko hyvä perustuslaki, joka takaa jos jonkinlaisia oikeuksia.”

Klisee naurahtaa, mutta ottaa pian kasvoilleen tiukan ilmeen ja sanoo: ”Pakko myöntää, että perustuslaki on hyvä, mutta toteutus ontuu. Asevelvollisuudesta kieltäytyminen on tästä erinomainen esimerkki. Ihmisiä syrjitään sukupuolen, asuinpaikan, uskonnon ja vakaumuksen perusteella.”

Tuomari: ”Tosiasian perustelematon kommentti saa pisteen. Tilanne on tasan yksi - yksi.”

Klisee: ”Suomi ei hoida ympäristökysymyksiään hyvin. Saimaannorppa on Euroopan uhanalaisin nisäkäs, mutta resurssien olemassaolosta huolimatta niitä ei kohdenneta ja tilanne jatkuu kaoottisena. Itämeri on maailman saastunein vesialue ja suomalaisen maatalouden päästöt ovat osasyy siihen.”

Tosiasia: ”Verrattuna muihin maihin Suomi ottaa ympäristöongelmat vakavasti.”

Klisee:” Tietenkin kaikki riippuu siitä mihin vertaa, mutta se ei tee ongelmista sen vähäisempiä. Viittaan edelleen sokeaan uskoon hyvinvointivaltiosta. Lähes vuosi sitten julkaistiin Oikeutta eläimille - yhdistyksen kohuvideot ja julkisuudessa kauhisteltiin, että meillä Suomessa voi tapahtua jotakin tällaista.”

Tosiasia kiihtyy hieman: ”Tilat täyttivät lain vaatimukset!”

Klisee: ”Onkohan laissa tässä tapauksessa jotakin vikaa?”

Tuomari keskeyttää keskustelun, ennen kuin Tosiasia ehtii vastata. ”Klisee saa pisteen ja viimeinen erä alkaa.”

Tosiasia hätääntyy hieman. Hän ei voi hävitä tätä väittelyä! Kyse on kuitenkin suomalaisesta hyvinvointivaltiosta. Klisee taas tahtoisi puhua pakolaiskeskuksista tai poliisin mielivallasta, sillä ne mainitsemalla väittelyn voitto olisi taattu, mutta Tuomari päättää viimeisen aiheen: ”Suomen tulevaisuus.”

Klisee hymyilee voitonriemuisena ja kuittaa koko aiheen yhdellä lauseella: ”Nykykehityksellä tuloerot kasvavat entisestään ja tämä on hyvinvointivaltion tuho.”

Tosiasia on jo kommentoimassa jotakin liittyen globalisaation mahdollisuuksiin ja 60 %:in hyvinvoivista ihmisistä, mutta sulkee suunsa, juo kulauksen vettä ja sanoo: ”Suomen tulevaisuus on makea vesi.”

Klisee kalpenee, Tuomari puhaltaa pilliin. Peli on ohi. Tilanne on tasan kaksi - kaksi.

Tosiasia ja Klisee hämmentyvät ja alkavat yhtä aikaa vaatia Tuomarilta viidettä erää. Tuomari kieltäytyy, asettaa knallihatun päähänsä ja sanoo: ”Tässä ei ole kyse voitosta vaan hyvinvoinnista.”

(Julkaistu Kaupunkilehti Ankkurissa 3.9.2008)

Hillatin.com uudistuu vihdoin ja viimein. Vanhojen tekstien ja blogikirjoitusten siirtäminen kahdesta eri järjestelmästä Wordpressiin ei ollut nopeimpia urakoita, mutta kolmen kuukauden “ahertamisen jälkeen”, alkaa valmistuminen viimein häämöttämään.

Wordpressin viimeistenkin osasten suomentamiseen menee vielä tovi, mutta ei kääntämättömyyden/käännöskukkasten pitäisi menoa hidastaa. ;) Myöskään ulkoasu ei vielä aivan lopullinen ole ja siinä saattaa joitain pieniä/suuria bugeja ilmetä. Pahoitteluni…

Valtuustoaloite

Kotkan kaupunginvaltuuston kokous

25.8.2008

Kotkassa on tällä hetkellä kahdeksan koirapuistoa. Niistä kaksi sijaitsee Karhulan kaupunginosan läheisyydessä, toinen Aumakadulla ja toinen Helilässä Suntiokadulla.

Suulisniemen asuinalueella on syntynyt tarve koirapuistolle huolimatta siitä, että Suulisniemi on enimmiltä osin omakotitaloaluetta. Suulisniemestä on matkaa Aumakadun koirapuistoon hieman yli kolme kilometriä ja Helilään viisi. Matkana kolme kilometriä ei tietenkään ole aivan mahdoton, mutta lähes seitsemän kilometrin kävely koirapuistoon ei enää palvele tarkoitustaan.

Vasemmistoliiton valtuustoryhmän puolesta ehdotan, että Kenttäkadun ja Aatteenkadun kerrostalojen läheisyyteen rakennetaan koirapuisto palvelemaan alueen kerrostalokoirien viihtyisyyttä ja tietenkin myös kaikkien alueella asuvien koirien sosiaalista elämää.

Vasemmistoliiton valtuustoryhmän puolesta

Bensan hinta on ennätyskallista. Jopa niin ennätyskallista, että tämän kuun alusta julkisen liikenteen lipun hinnat kohosivat (taas) ja kuljetusyrittäjät ovat pinteessä. Tehdäänkö asialle mitään?

Saksassa rekkakuskit tukkivat autobahnit poikittain pysäköidyillä täysperävaunurekoilla, Espanjassa kuljetusala on lakossa ja lakkovahdit ovat menneet jopa huolestuttaviin äärimmäisyyksiin ylläpitäessään lakkoa. Mutta miten kuljetusala reagoi Suomessa? No, täällä suunniteltiin pientä hidastelua juhannusliikenteeseen, mitä ei lopulta kuitenkaan toteutettu. Yleisesti bensan hinnan nousun johdosta ei ole nähty mielenilmauksia tai eduskunnalle ei ole jätetty vetoomuksia, jossa vaaditaan veronkevennyksiä, vaikka monelle liikkuminen paikkakunnalta toiselle on tullut mahdottomaksi. Miksi?

Bensan hinnan nousu ei kuitenkaan ole vain huono asia. Turha autoilu niin yksittäisten ihmisten kuin myös kuljetusalan puolelta vähenee. Vihdoin ehkä voimme syödä lähiruokaa, suosia lähellä tuotettuja hyödykkeitä ja torjua ilmastonmuutosta - liikenteen osuus Suomen hiilidioksidipäästöistä on jopa noin 20 prosenttia.

Ja silti valitetaan? Miksi? Kaikki öljyn loppumispuheista ja Irakin sodasta johtuvat kustannukset kasaantuvat kuluttajille suurien öljy-yhtiöiden yhä jakaessa miljoonaoptioita osakkailleen. Vaikka yksityisautoilun kallistuminen onkin tavallaan hyvä asia, täytyy ihmisillä olla silti mahdollisuus liikkumiseen julkisen liikenteen voimin. Vaikka turhia ja älyttömiä kuljetuksia pitääkin karsia, ei pieniä kuljetusfirmoja saa ajaa ahtaalle.

Mutta mitä tälle asialle voi tehdä? Kirjoittaa yleisönosastolle? Lähettää postia kansanedustajille? Rakentaa liikennettä haittaavia tiesulkuja moottoriteille? Toivoa USA:n maailmanvalloituksen loppuvan ja markkinatalouden alkavan reiluksi sekä ihmis- ja ympäristöystävälliseksi?

Vaikka kasvottoman markkinatalouden takana onkin aina ihminen ja vaikka poliitikot sekä bensan tuottajat ovat ihmisiä, tässä asiassa vaikuttaminen tuntuu melko mahdottomalta. Bensaveronkevennykset eivät Suomessa ole ehkä kuitenkaan ratkaisu tähän(kään) kysymykseen, mutta valtio voisi tosin tulla sen verran vastaan, että julkinen liikenne olisi todellinen vaihtoehto ja mahdollisuus liikkua, sujuvasti, edullisesti ja turvallisesti.

(Julkaistu kaupunkilehti Ankkurissa 9.7.2008)

Koin viikonloppuna kaksi kovin erilaista kauppakokemusta:

Ensimmäinen on jokapäiväisestä elämästä. Kiertelin supermarketin hyllyjen välissä, etsin suolakurkkuja ja purkkaa, kassalla ruutupaitainen poika toisti litaniansa: “Moi, 3,30, onko bonuskorttia, ole hyvä, kiitti moi.” Ja tämän jälkeen poistuin kaupasta purkkaa jauhaen.

Toinen kauppakokemukseni pelasti lauantaipäiväni. Menin levykauppaan. Tervehdin myyjää persoonattomalla kauppatervehdyksellä ja aloin selailla levyjä. Myyjä tuli tarjoamaan aamukahvia. Kuuntelimme vanhoja älppäreitä ja luin muutaman artikkelin jostain pöydällä olevasta laatulehdestä. Puolen tunnin hengailun jälkeen poistuin erittäin tyytyväisin mielin tarvitsemani levyn ja yhden heräteälppärin kanssa.

Markkinat, kauppa ja markkinointi ovat kokeneet valtavan mullistuksen melko lyhyessä ajassa. Aiemmin kyläkaupoilla oli monopoli alueellansa. Kaupalle keräännyttiin vaihtamaan kuulumisia ja viettämään aikaa. Muuta ei tarvittu. Sitten tulivat supermarketit vuokratyöntekijöineen, jossa kasvottomat asiakaspalvelijat palvelevat kasvottomia asiakkaita. Markkinat kehittivät alennusmyyntejä ja kytkykauppoja. Kylkiäisten, osamaksujen ja bonussysteemien avulla myyntiä kasvatettiin ja lopulta jopa apteekeista löytää kuukauden kanta-asiakastarjouksia.

Nyt markkinat ovat taas uuden murroksen edessä. Enää ei riitä, että saa kolme kahden hinnalla tai retkikylmälaukun kaupan päälle. Nyt tarvitaan uusia keinoja ylläpitää kulutusyhteiskuntaa. Yksi niistä on luoda viihtyisyyttä - mitä purkkaostoksillani oli ollut. Ostamisesta (ja samalla kuluttamisesta) tehdään kokemus, mikä tosin kuulostaa kovalta markkinaslangilta, mutta mistä mukava levykauppias löysi heikon kohtani. Hyvän palvelun ja mukavan tunnelman vuoksi tulen varmasti ostamaan kyseisestä levykaupasta vielä monia heräteostoksia.

Lähtökohtaisesti on ehkä huono asia hyväksyä kulutusyhteiskunnan vaatimukset ja suostua markkinoiden johdateltavaksi. Kauppakeskuskulttuurin - eli sen, että vietämme vapaa-aikaamme kauppoja kierrellen - aikana on kuitenkin mielekkäämpää maksaa laadukkaasta palvelusta kuin kasoista turhakkeita, joiden epätarkoituksenmukaisuutta ei ilmaisuudenhuumassa edes huomaa.

(Julkaistu Kaupunkilehti Ankkurissa 11.6.2008)

Maanantaina meillä oli valtuuston kokous, jossa keskusteltiin kulttuurisatamasta. Päätettävänä oli jatketaanko hankkeen suunnittelua vai ei. Mielestäni hanke on hyvä, mutta tuntuu epäreilulta, että jokainen hallinnon ala joutuu jatkuvasti säästämään ja samalla luvataan vuokratakuita hankkeille, jotka lähes varmasti tulevat tuottamaan tappiota. Itse kulttuurisatama tulee varmasti kokonaisuutena olemaan kannattava hanke - ainoastaan kunnan vastuulle sysätään ne tappiolliset osat.

Tässä valtuustossa pitämäni puheenvuoro. Oli ensimmäinen, jonka pidin puhujapöntöstä. jes.

*****

Arvoisat valtuutetut! 

Kulttuurisatama-hanke kuulostaa hienolta. Se jatkaisi luontevasti alkanutta merimuseo-hanketta ja loisi elävyyttä ja toimintaa Kotkansaarelle. Se ehkä mahdollistaisi erilaisten vaihtoehtoisten tapahtumien järjestämisen ja onnistuessaan toisi yhteen eri alojen harrastajia.

Kuitenkin – kuten aina – mukana on se mutta. Kulttuurisatama on sikakallis. Suurimman osan kuluista maksavat suunnitelmien mukaan yksityiset tahot, mutta kaupungille tulee tämän hetken tietojen mukaan maksettavaksi ainakin miljoona euroa vuodessa investointikuluja ja lisäksi on väläytelty 650 000 euron vuokratakuuta.

Kun kulttuurisatama oli esillä kaupunginhallituksessa 19.5., samalla esityslistalla oli Kotkan kouluverkkoselvitys, jossa kaupunginjohtaja lautakunnan päätöksestä huolimatta ehdotti uusia kouluverkkoa heikentäviä ratkaisuja. On ehkä hieman populistista tuoda tässä vaiheessa esiin pienet nappisilmäiset ekaluokkalaiset, mutta mielestäni tilanteen absurdius on syytä nostaa esiin.

Samaan aikaan, kun kouluverkkoa on pakko heikentää tai opetuksen tasoa ja henkilöstöä on pakko karsia taloudellisen ahdingon vuoksi, ehdotetaan vuosittaisten menojen lisäystä vielä suuremmalla summalla ja uusia investointikuluja. Tämä ei valitettavasti mahdu ymmärrykseeni – enkä ole epäymmärrykseni kanssa yksin.

Sen ymmärrän, että toteutuessaan ja onnistuessaan kulttuurisatama tuo Kotkaan paljon lisää nähtävää, koettavaa, elämää, eloa ja kulttuuria, ja niiden myötä kaipaamiamme työpaikkoja. Tämän lisäksi luvassa on kiinteistöverotuloina miljoonia euroja ja jos kulttuurisataman rakennukseen osallistuvat ja siellä lopulta työskentelevät ovat kotkalaisia, tuo se myös lisäystä verotuloihin.

Kysymys ei aikaisemmasta vuodatuksesta huolimatta ole kiinni pelkästään rahasta. Kyse on myös priorisoinnista. Kulttuurisatama on Productivity Partners Oy:n tuotettavuusarvioinnin mukaan ensisijaisesti suunnattu venäläisille shoppailuun, sitten suomalaisille lomaohjelmakohteeksi, kolmanneksi kansainvälisille yhteisöille kongresseja varten ja viimeiseksi – muttei vähäisemmäksi – kotkalaisille ja heidän vierailleen.

Heidät, jotka kaupungin pitäisi aina ottaa ensisijaisesti huomioon, on suunnitelmassa huomioitu elokuvateattereilla (, joita Kotkassa on kaksi tai neljä laskutavasta riippuen, mukaan lukien ihana VIP-sali triossa), tapahtumilla ja näyttelyillä (mitä kyllä kaupungissa saisi olla enemmän) ja ravitsemuspalveluilla. Jos ravitsemuspalveluilla tarkoitetaan vaihtoehtoisia ja laadukkaita sekä hintatasoltaan realistisia ravintoloita, on niille kyllä kaupungissa tarvetta. Usein – ja valitettavasti – ravitsemuspalvelut on korrekti ilmaisu baarille. Baareja kaupungissa tällä hetkellä riittää. Tosin valikoima on melko yksipuolinen.

Tällä perusteella on hieman outoa kutsua kulttuurisatamaa kulttuurisatamaksi, sillä se on melko lailla alistettu markkinoille. Tietenkin olisi upeaa, että esimerkiksi iso elokuvakompleksi toisi viikoittaisiin näytöksiin valtavirrasta poikkeavia elokuvia tai kulttuurisatamassa olisi oikea kulttuurikahvila ketjukuppiloiden sijaan.

Näiden asioiden toteutuminen on kuitenkin melko mahdotonta jo ihan pelkästään rahan vuoksi. Kulttuurisataman vuokratasolla ei aidolla kulttuurilla ja vaihtoehtotoiminnoilla ole kovinkaan paljon mahdollisuuksia. Tämän takia kulttuurisataman rahoittajan pitäisi olla sen omistaja, eli markkinat. Kaupungin rahoittamat toimet omistavat kuntalaiset eivät markkinat.

Jos kuitenkin hyväksytään se lähtökohtainen ongelma, että kaupunki alkaa rahoittaa yksityisiä markkinoita – mitä se toisin jo tekeekin – se pitäisi tehdä vasta silloin kun kaupungilla on siihen aidosti ja oikeasti rahaa.

Vasemmistoliiton valtuustoryhmän puolesta teen esityksen:

Valtuusto hyväksyy kulttuurisatamahankkeen valmistelun jatkamisen investointikuluineen, mutta ei suostu 650 000 euron vuokratakuuseen. Jos hanke uhkaa täysin kaatua vuokratakuuseen, Vasemmistoliiton valtuustoryhmä ehdottaa, että hanketta jatketaan vasta, kun kaupungin talous on tasapainossa.

*****

No tietenkin hävittiin tämä äänestyksessä 43-8, mutta käydyn keskustelun perusteella tämä hanke ei tule syksyllä menemään valtuustossa tällaisilla luvuilla läpi, ellei suunnitelmiin tule isoja muutoksia.

Hyväksyimme huhtikuun valtuustossa jo aiemmin mainitun Kotkan kaupunkistrategian 2008 – 2016. Kaikkien Kotka kaupunkistrategiassa 2016 oli positiivinen yllätys, sillä sinne on lisätty uusi kappale “puhdas ja turvallinen elinympäristö” ja strategiassa painotetaan kestävän kehityksen periaatteita, mitä kuntalakikin vaatii.

Nyt Kotkassa on herätty ekoajatteluun. Lehtitietojen mukaan kaupunginjohtaja esitteli eilen syksyllä alkavan Eko-Kotka-hankeen. Hankkeen tarkoituksena on nostaa Kotka kestävän kehityksen edelläkävijäksi Suomessa muun muassa parantamalla ekotehokkuutta ja vähentämällä hiilidioksidipäästöjä.

Upeaa! Vihdoinkin Kotkassa tehdään sellaista politiikkaa, mistä voi olla ylpeä. Paitsi (tietenkin jotain vikaa on löydyttävä). Ainut vika proggiksessa on se, miksi sitä tehdään. Kaupunginjohtajaa lainaten:

“Jos Kotka mielii pysyä korkeimmassa liigassa eli 15 suurimman kaupungin joukossa, on kaupungille luotava menestystekijä. Kaupungit kilpailevat mielikuvilla. Kotkasta tulee ensimmäisenä mieleen teollisuus ja satamat. Voisi olla kova juttu, jos kaupunki onkin samalla yksi kestävän kehityksen kärkikaupungeista Suomessa. Puhdas ja turvallinen elinympäristö voisi olla Kotkan menestystekijä.”

Ympäristöstä ja ilmastosta ei siis pidetä huolta niiden itsensä vuoksi, vaan siksi, että Kotka on menestyvä kaupunki ja saavuttaa pinnallisen tavoitteen 15 suurimman kaupungin joukossa. Tässä vaiheessa pitää miettiä, onko väliä, minkä takia jotakin tehdään, jos lopputulos on kuitenkin hyvä? Riskinä tässä on se, jos puhdas ja turvallinen elinympäristö nostaakin Kotkan vain 16 suurimman kaupungin joukkoon, unohtuvatko tarpeelliset ympäristötavoitteet jonkin muun pinnallisen hankkeen tullessa tilalle?

Milloin opimme arvostamaan ympäristöä sen itsensä vuoksi, ja unohdamme sen välinearvon? Henkka hei!

Viime kesänä kummastelin aamuhesarin ääressä maailmaa, kun eräässä uutisessa kerrottiin eri maissa käytössä olevista kansalaisiksi pyrkivien kokeista, joissa testataan hakijoiden yleistietoa kyseisestä maasta. Ymmärrän kyllä kansalaisuutta hakevien kielikokeet, mutta tieto tanskalaisen PH-lampun keksijän nimestä tuntuu irrelevantilta.

Nyt löysin Helsingin Sanomien nettisivuilta kuvitteellisen ”Kelpaatko Suomen kansalaiseksi?” -testin. No tietysti kokeilin.

Monivalintakoe alkoi muutamalla helpolla. ”Mikä on Suomen yleinen hätänumero?”, ”Mikä on Kymenlaakson suurin kaupunki?” ja ”Kuka on Suomen valtion päämies?”. Ajattelin jo vastata tahallani väärin, etten saisi täysiä pisteitä. Toisaalta, vuoden vaiheesta alkaen Kotka ei ole enää Kymenlaakson suurin kaupunki ja Suomessahan ei aivan kirjaimellisesti ole valtion päämiestä, joten päätin jatkaa rehellisellä linjalla.

Kysymys viisi (”Suomi oli maailman ensimmäinen maa, jossa lähes koko kansa sai ääni- ja vaalioikeuden. Minä vuonna tämä tapahtui?”) oli vielä helppo, mutta sen jälkeen vastaukseni eivät enää tulleet kuin apteekin hyllyltä. Jouluperinteitä koskevan kysymyksen kohdalla jouduin jo hieman päättelemään ja kysymyksen 12 kohdalla olin ulalla: ”Kuka suomalainen kirjoittaja on esiintynyt myös nimillä Mies Suomalainen, Veljenpoika, Esaijas Kohennuskeppi ja Homo Ludens?”

Viidennentoista kysymyksen jälkeen klikkasin hieman naurahtaen ”Hae kansalaisuutta!” kohtaa. (Tähän väliin sanottakoon, että olen kuvitellut omaavani melko hyvät yleistiedot ja jonkin verran jopa jotakin turhaa nippelitietoa. Olin ehkä väärässä, sillä…).

”Sinulla on vielä petrattavaa Suomi-tietoudessa. Näillä tiedoilla ei kansalaisuutta kokeessa irtoaisi. Vastasit oikein 49 prosenttiin kokeen kysymyksistä.. Kansalaisuuden saadakseen on vastattava oikein 70 prosenttiin kysymyksistä.”

Mitä? Nyt tapahtuu? Olenko huono suomalainen? Epäonnistunut! Apua! Tein testin uudestaan. Vaihtelin vastauksiani ja hävettää kyllä myöntää, mutta tiesin vasta Wikipedia-seikkailun jälkeen Olavinlinnan sijaintikaupungin, mutta tästäkään ei ollut apua. Edelleen petrattavaa! Sain 69 prosenttia kysymyksistä oikein. Vieläkään ei tippunut kansalaisuutta.

Miksi Suomen kansalaisuutta hakevien ihmisten täytyisi tietää tällaisia asioita Suomesta? Tekeekö nippelitieto kirjallisuudesta tai maantiedosta joistain ihmisistä parempia Suomen kansalaisia ja suomalaisia?

No, onneksi näitä kokeita ei Suomessa ole, vaan täällä painotetaan pedanttien yksityiskohtien sijaan enemmänkin sosiaalisten ja kulttuurillisten taitojen osaamiseen, joiden omaksumista kansalaiseksi hakevilta edellytetään. On kuitenkin huomattavasti tärkeämpää sisäistää tasa-arvo tai koskemattomuus kuin muistaa Urho Kekkosen alter ego Esaijas Kohennuskeppi.

(Julkaistu Kaupunkilehti Ankkurissa 14.5.2008)

Kiinnostaisiko positiivisen ajattelun-kurssi, “eteenpäin työelämässä” tai “uusi potku takaisin työmarkkinoille” -koulutus? Työvoimahallinto järjestää lukuisia erilaisia kursseja ja koulutuksia eri elämäntilanteissa painiville pitkäaikaistyöttömille. Osa näistä kursseista voi varmasti olla hyödyllisiä ja jopa auttaa vuosia työttömänä olleita ihmisiä takaisin työelämään, mutta osa kuitenkin tuntuu ainoastaan pitkäaikaistyöttömien kyykyttämiseltä ja pompottamiselta. Miksi näin tehdään? Miksi ei oikeasti panosteta esimerkiksi todelliseen uudelleenkoulutukseen, mikä tarjoaa todellisen työpaikan, tai päästetä 58-vuotiaita syrjäytyneitä pitkäaikaistyöttömiä varhaiseläkkeelle? Onko työttömyyden myötä alkoholisoituneen ihmisen myytävä itsekunnioituksensa 8 euron päivärahan toivossa ja työkkärin karenssin uhalla lähdettävä joka aamu kurssille ajattelemaan iloisesti sekä löytämään uutta suuntaa elämälleen kohtalotovereidensa kanssa? Toivo ei näy edes kurssinvetäjän kasvoilla. Jos työvoimapoliittiseen toimenpiteeseen joutuneella ei vielä työttömyyden alkuaikoina ole mielenterveys- tai päihdeongelmaa, takaa toimenpiteiden turhauttavuus ne. Byrokratian kierteisiin joutuminen on loputon suo. Esimerkiksi pätkätöitä tekevä joutuu jokaisen työttömyyspätkän aluksi käymään työvoimatoimiston alkuinfossa, eikä systeemistä jousteta - parhaimmillaan jotkut saavat samat alkuinfotiedot lähemmäs kymmenen kertaa. Kuka tästä hyötyy?Tekeekö pitkäaikaistyötön väärin, jos “uusille urille” -koulutus ei saa häntä mukaan kohottamaan Suomea täystyöllisyyden lintukodoksi? Ei työttömyys ole pahe - sen nöyryyttävät hoitokeinot saavat sen tosin joskus tuntumaan siltä. Jos joku on työttömänä sen vuoksi, ettei hän tahdo tehdä töitä, on Kelan ja sosiaalitoimen rahoilla loikoilu ehkä väärin, mutta jos vuosia leipää tai paperirullia hyvin pakannut hemmo jää työttömäksi tuotannollisten ja taloudellisten syiden vuoksi, ei liiton rahoilla tulevan uuden työn miettiminen muutaman kuukauden ajan ehkä olekaan väärin. Meitähän neuvotaan nykyään urasuunnitteluun, perhesuunnitteluun ja asumissuunnitteluun… Suomessa on kuulemma tällä hetkellä työvoimapula. Silti noin seitsemisen prosenttia työikäisestä väestöstä on työttömyyskortistossa. Enemmänkin siellä varmasti olisi ilman työvoimapoliittisia toimenpiteitä, joista osa on erittäin toimivia ja aidosti työllistäviä keinoja, mutta mukaan lukeutuvat myös turhauttavat “oma tulevaisuus” -koulutukset. Eivätkö työvoimahallinto ja esimerkiksi Kela voisi tavoitella ihmisten saamista todellisiin töihin tai saattaa heidät tyylikkäästi ja mielekkäästi esimerkiksi eläkkeelle ja unohtaa tilastojen kaunistelun? Valitettavasti nyt kuitenkin tilastot taitavat olla ihmistä tärkeämpiä.

(Julkaistu kaupunkilehti Ankkurissa 16.4.2008)

Jes. Kymen Sanomat tänään:

“Suljettu kameravalvonta neljään leikkipuistoon Kotkassa”

KOTKA. Valvontakamerat sijoitetaan neljään kotkalaiseen leikkipuistoon toukokuussa. Kameroiden tallentamaa kuvaa pääsevät katsomaan vain leikkipuistojen valvojat, jotka saavat omat käyttäjätunnukset ja salasanat. Kaupunki luopui alkuperäisestä suunnitelmastaan, jonka mukaan valvontakameroiden kuvaa voisi seurata kuka tahansa internetin kautta.

Viime vuonna ilkivallantekijät aiheuttivat Kotkan kaupungin omaisuudelle yhteensä noin 20 800 euron vahingot. Suurin osa ilkivallanteoista sattui kouluissa. Toiseksi eniten ilkivallan kohteiksi joutuivat päiväkodit. Leikkipuistoissa ilkivallantekoja ei kaupungin tilastojen mukaan sattunut.

Järkytyin maaliskuun puolessa välissä, kun Helsingin Sanomat uutisoi Kotkan aloittavan kameravalvonnan leikkipuistoissaan. Kameroiden ja valvontayhteiskunnan yleistyminen on silti inhaa, mutta tämäkin parempi kuin alkuperäinen suunnitelma. Hauskaa on, että valvonta aloitetaan leikkipuistoissa, jotta ilkivalta saadaan vähenemään. Uutisessa kuitenkin sanotaan, että leikkipuistoissa ilkivallantekoja ei kaupungin tilastojen mukaan sattunut. Ristiriita?

Olen joskus aiemminkin ipissyt siitä, kuinka valtuustossa muut valtuustoryhmät äänestävät tiettyjä aloitteita ja ehdotuksia vastaan vain ja ainoastaan siksi, että ne ovat Vasemmistoliiton ehdotuksia.

Eilen oli taas valtuuston kokous ja käsittelyssä oli Kotkan kaupungin strategia 2008 - 2016, eli kaupungin tärkein ohjenuora seuraavalle kahdeksalle vuodelle.

Ehdotimme muutoksia strategian arviointikriteereihin, jotka siis tarkoittavat sitä, onko Kotkassa onnistuttu jossain asiassa vai ei. Toinen oli “Metsäteollisuuden uhat on huomioitu ja korvaavia toimenpiteitä on suunniteltu ja toteutettu” ja toinen “Kotka on Reilun kaupan kaupunki“.

Muutama kokoomuslainen lähti mukaan metsäteollisuutta koskevaan ehdotukseen ja Vihreät mukaan Reilun kaupan kaupunkiin. Yksi demarin äänesti Reilun kaupan kaupungin kohdalla tyhjää, sillä hän oli edellisessä valtuustossa ollut mukana tekemässä aloitetta tämän asian puolesta. Periaatteesta hän ei kai voinut olla ryhmäänsä vastaan tai Vasemmistoliiton kanssa samoilla linjoilla. Se kokoomuslainen, joka oli ollut mukana tekemässä aloitetta Reilun kaupan kaupungista, äänesti Vasemmistoliiton esitystä vastaan.

Tämä on jotenkin lähtökohtaisesti lapsellista, että ihmiset eivät ajattele asioita vaan puoluerajoja. Nurinkurisin tilanne syntyy silloin, kun joku loikkaa puolueesta toiseen ja alkaa äänestää omia entisiä mielipiteitään vastaan. Nekin tilanteet ovat hassuja, kun joku puheenvuorossaan sanoo olevansa samaa mieltä, mutta äänestyksessä on silti vastaan. Onneksi Kotkan valtuustossa on sentään yksi siisti Vihreä, joka äänestää asioista.

Itse olen joskus äänestänyt ryhmää vastaan. Se ei ole koskaan ollut ongelma, ja minusta se on upeaa. Aina tietenkin toivotaan, että ryhmä olisi yhtenäinen, mutta siitä ei ole tehty pakkoa, mikä on jo ehkä demokratian lähtökohdista tärkeää. Eilen kokouksessa mietin hypoteettista vaihtoehtoa jos loikkaisin toiseen puolueeseen, äänestäisivätkö muut ryhmät silloin Reilun kaupan kaupunki – ehdotustani vastaan? Luultavasti suurimmista valtuustopuolueista en saisi tuotua ehdotuksiani edes valtuustoon asti. Loikkausajatukseni kesti noin sekunnin. Sen lisäksi, että mielestäni Vasemmistoliitto on olemassa olevista puolueista vähiten väärässä, siinä on myös vähinten hankala toimia. ,)

PS. En päässyt Fennovoiman lobbaustilaisuuteen.

Kotkan kouluverkon selvitys 2008 valmistui helmikuun lopussa. Pian paikallislehti julkaisi jutun Jäppilän koulun lakkauttamissuunnitelmasta ja Koivulan koulun uudelleenjärjestelystä, minkä jälkeen yleisönosastot ovat tulvineet kirjoituksia ja puhelimet soineet kuumina.

Miksi? Aihe on tietenkin arka - varsinkin näin vaalivuonna, ja luonnollisesti vanhemmat sekä lähiöiden asukkaat ovat huolissaan palveluistaan. Kaiken kauhistelun ja kuohunnan velloessa jää helposti huomaamatta eräs taho, joka sekoittaa pakkaa ehkä tahallaan, ehkä huomaamattaan: lehdistö.

On upeaa, että Suomessa on vapaa ja rajoittamaton lehdistö, mutta varsinkaan paikallislehdistön ei pitäisi aikaan saada shokeeraavia otsikoita totuutta muuttamalla. Viikko sitten paikallisessa päivälehdessä julkaistiin otsikko “Koulun lakkauttaminen tyrmäsi Jäppilässä” ja ingressissä “Jäppilän koulun opettajat ja oppilaiden vanhemmat saivat lukea lehdestä, että koulu lakkautetaan vuonna 2010.” Lisäksi paikallislehden toimittaja kauhisteli kommentissaan politiikkojen typeryyttä koulujen lakkauttamisen yhteydessä. “Eivätkö poliitikot näe ristiriitaa, kun lakkauttavat kouluja toistensa perään?”

Hmm: mielenkiintoista. Kuvittelin itse olevani tästä asiasta päättävän lautakunnan jäsen, ja en muista päättäneeni tällaista asiaa. Olenko nukkunut kokouksessa? Ei kuulu tapoihini. Se, että en muista päättäneeni tästä, johtuu siitä, että asiaa ei ole vielä päätetty! Eivät poliitikot ole vielä ottaneet asiaan lopullista kantaa. Kouluverkkoselvitys on edelleen virkamiestyötä. Lehdistö on nuolaissut ennen kuin tipahtaa: poliitikkojen haukkumisen tai kiittämisen voi aloittaa vasta maaliskuun 26. päivän lehdessä. Voi olla ja toivottavasti niin tapahtuukin, että lautakunta ei hyväksy Kotkan kouluverkon selvitystä ja se valmistellaan uudelleen kunnioittaen Jäppilän ja Koivulan asukkaiden vetoomuksia ja tahtoa.

Kotkassa päätetään usein virkamiesten ehdotusten mukaan, niin kuin valitettavasti muuallakin. Kotkassa usein unohdetaan ja ohitetaan kuntalaisadressit ja lähetystöt, mikä on huolestuttava piirre lähidemokratiassa. Koko edustuksellinen demokratia, mihin kunnanvaltuustojen periaate nojaa, ei tässä vaiheessa toimi. Edustuksellisessa demokratiassa - ymmärtääkseni sen lisäksi, että jotkut ihmiset äänestetään edustamaan toisia - valtuustoihin äänestettyjen henkilöiden tulisi kuunnella äänestäjiään ja toimia kuntalaisten parhaaksi. Tai se olisi ainakin suotavaa. Ristiriitana tässä on tietenkin se, että lautakuntien jäseniä ei valita äänestämällä, vaan puolueet valitsevat heidät. Lautakuntien jäsenten valinta olisi käytännössä äänestämällä lähes mahdotonta, joten näinkin isot asiat, kuten koulujen lakkautukset, tulisi päättää valtuustossa, jossa valtuutetut ovat vastuussa äänestäjille.

(Julkaistu Kaupunkilehti Ankkurissa 19.3.2008)

Mitä tulee mieleen leikkikenttien turvallisuuden parantamisesta? Aidatut leikkikentät, turvalliset kaiteilla varustetut liukumäet ja turvaverkoin varustetut kiipeilytelineet? Kyllä. Alati valvovat nettikamerat? Hm… Ei.

Kotkan kaupungissa leikkikenttien turvallisuuden parantamisella kuitenkin tarkoitetaan alati valvovia nettikameroita. En olisi uskonut valtuustossa marraskuussa äänestäessäni leikkikenttien turvallisuuden parantamisen puolesta kannattavani valvontakameroiden ja kontrolliyhteiskunnan lisäämistä.

Meni aamukaakaot väärään kurkkuun 12.3., kun Helsingin Sanomissa uutisoitiin Kotkan alkavan valvoa leikkipuistojaan nettikameroilla. Nettikameroiden avulla “vanhemmat pystyvät valvomaan, onko lapsi leikkipuistossa ja kenen kanssa. Myös kiusaamiseen voidaan tarvittaessa puuttua, samoin kuin ilkivaltaan”, Kotkan kaupungin virkahenkilö kertoo. “Nettikameran kuvaa voi seurata kaupungin verkkosivuilta. —järjestelmä tuo vanhemmille turvallisuutta ja vapautta, koska lapsen voi päästää puistoon yksinkin”, kaupungilta sanotaan ja lisätään vielä, että ei ole ongelma, että kuka tahansa voi seurata lapsia. Jos asian kokee ahdistavaksi, voi kameralla valvottua aluetta välttää.

Jutun luettuani koin suurta ahdistusta lisääntyvän kontrollin takia. Toinen ajatus oli: miksi? Miksi näin tehdään? Onko tämä oikeaa ongelmiin puuttumista? Ratkaiseeko tämä mitään?

Eikö vanhempien pitäisi mennä lasten kanssa puistoon, eikä valvoa heitä verkossa? Miten vanhemmilla on ylipäätään aikaa tuijottaa näyttöpäätettä, jos heillä ei ole aikaa olla lapsen kanssa puistossa? Jos lapsi putoaa keinusta, ei auta että isi näkee tämän 300 metrin päästä, lapsi tarvitsee isäänsä sillä hetkellä, ei puolen tunnin kuluttua. Ilkivalta pystytään ehkä poistamaan niistä leikkipuistoista, joissa on kamerat, mutta valitettava tosiasia on, että se ainoastaan siirtyy muualle, ei lopu. Kiusaamista leikkikentille suunnatut kamerat eivät ehkä vähennä, sillä jos lapset ovat kovin pieniä, he eivät ymmärrä, että kamerat valvovat heitä, ja jos ymmärtävät, he myös tajuavat siirtyä valvottavalta alueelta pois. Jos pelätään lapsia mukaansa houkuttelevia namusetiä ja tätejä, eikö nettikamera anna ainoastaan paremmat edellytykset seurata lasten elämää?

Jos olisin äiti, tahtoisin itse valita ne henkilöt, jotka lastani vahtivat. En tahtoisi, että koko muu maailma voi katsoa kotisohvalta lastani syömässä hiekkaa ja kaivamassa matoja. Valvontakameroiden kuvitellaan olevan halpa ja helppo tapa päästä eroon ongelmista, mutta tässä tapauksessa tullaan rikkomaan yksityisyyden suojaa ja lisäämään ongelmia.

Joskus sanotaan, että kaupunginvaltuutetut eivät ymmärrä. Ehkä melko raju yleistys, mutta tässä äänestyksessä en ymmärtänyt minkä puolesta äänestin. Pyydän anteeksi kaikilta niiltä, joiden lähipuistoon asennetaan nettikamerat.

HILLA POHJALAINEN

Vasemmistoliiton kaupunginvaltuutettu

(Julkaistu Kymen Sanomissa 14.3.2008)

Sain kirjeen Fennovoimalta. Siis siltä ydinvoimayhtiöltä, joka on muka suomalaisomisteinen, mutta joka oikeasti perustettiin peittämään saksalaisen E.ON -yhtiön maakauppamokailuja, kun E.ON yritti salaa ostaa Suomesta uutta ydinvoimala tonttia. Fennovoima otti uuden lähestymistavan, ja “keskustelee” kuntien ja asukkaiden kanssa ennen kuin ostaa ydinvoimatontteja.

No joka tapauksessa sain kirjeen tältä yhtiöltä. Kirje oli kutsu: “Arvoisa vaikuttajanainen, tervetuloa Fennovoiman Voimanaiset -keskustelufoorumin aamiaistilaisuuteen..” Hmm. Mielenkiintoista. Onko tarkoituksena lobata minut komppaamaan ydinvoimaa?

Kirje jatkui: “Fennovoima rakentaa Suomeen uutta ydinvoimaa.” No aivopesu alkoi jo kirjeessä. Ei Fennovoima vielä mitään rakenna, ja toivottavasti tuosta lauseesta voi pian poistaa sanan vielä. Fennovoimalla on saanut luvan aloittaa YVA:n ainakin Ruotsinpyhtäällä ja jossain Länsi-Suomessa, mutta tämä ei ole vielä lähelläkään rakentamista. YVA:n jälkeen tarvitaan eduskunnan hyväksyntä ja rakennuslupa.

“Osana hanketta tarjoamme tilaisuuksia keskustella ajankohtaisista energiapoliittisista aiheista.” Eli toisin sanoen, Fennovoima pyytää kriittisesti heidän hankkeeseensa suhtautuvat ihmiset heidän luokseen ja samalla pyrkii tukahduttamaan julkisen keskustelun ja tämän jälkeen Fennovoima voi esiintyä hyvänä ja kuuntelevana yhteistyökumppanina ja sanoa, että teillä oli hetkenne.

Työkaverini oli myös saanut kutsun. Ajattelimme ehkä mennä. Tilaisuus voi jopa olla ihan hauska. Pääsemme kuuntelemaan hienoja perusteluja sille, miksi Suomessa tarvitaan lisäydinvoimaa ja kuinka ydinvoima on turvallinen tulevaisuuden energianlähde. Ainoa jännitysmomentti on siinä, että kun jotain asiaa toistaa tarpeeksi kauan, alkaa siihen uskoa itsekin.

Eräs yksinkertaisimmista asioista mitä yhteiskunnan tulisi taata, on turvallisuus. Turvallinen yhteiskunta on esimerkiksi sellainen, jossa ei tarvitse pelätä yöllä ulkona, jossa ei tarvitse säikkyä pimeitä kujia, jossa voi eksyä turvallisesti, jossa uskaltaa liftata, jossa voi ilmaista mielipiteen ilman sanktioita, jossa on mahdollisuus uuteen yritykseen ja jossa toimeentulo ja terveys on taattu.  

Suomi on aikalailla tällainen turvallinen yhteiskunta. Tosin vain aikalailla. On iltoja, jolloin täytyy kipittää nopeasti kotiin säikkyen jokaista räsähdystä. Itsensä ilmaisua rajoitettiin juuri, kun lapsipornoa kritisoinut näyttely poistettiin galleriasta, sillä se käsitteli lapsipornoa – mikä on meillä melkoinen tabu. Usko toiseen mahdollisuuteen haihtuu, jos annettu lain muutosehdotus kaikkien työntekijöiden luottotietojen tarkistamisesta menee läpi. Muutos ennemminkin leimaa ihmisiä täysin turhaan kuin estää epäluotettavan ihmisen palkkaamisen.

Suomessa voitaisiin korjata näitä käytännössä pieniä, mutta periaatteellisesti ongelmallisia tapauksia helposti, mutta tuntuu siltä, että meillä puututaan mieluummin seuraukseen kuin syyhyn. Pimeiden kujien turvallisuutta lisäisi varmasti tieto siitä, että jos jotain tapahtuu, on apua saatavilla heti - ei tieto kadunkulmaan asennetusta valvontakamerasta. Tämä kuitenkin vaatii luottamusta virkahenkilöiden ja tavallisten ihmisten välillä. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu siltä, että tavallisten ihmisten ja virkahenkilöiden, kuten poliisien väliin on syntynyt muuri, joka tekee poliisistakin uhan ihmisille. Miksi? Poliisin tulisi olla se mukava setä, joka auttaa kissat alas puista ja taluttaa mummot teiden yli..

Sen sijaan, että Suomessa panostettaisiin aidon turvallisuuden lisäämiseen, lisääntyy maassamme kontrolli. Valvontakamerat kuvaavat elämäämme kaupungilla kuin Big Brotherissa ja jatkuvasti suunnitellaan uusien ihmisrekisterien luomista. Kaupoissa ja kauppakeskuksissa, baareissa ja klubeilla, pankeissa ja julkisissa rakennuksissa pyörii hieman pelottavia harmaapukuisia henkilöitä, jotka eivät legendan mukaan ole päässeet poliisikouluun. Pelkkä heidän läsnäolonsa saa tuntemaan itsensä rikolliseksi, vaikka oikeasti käykin vain hakemassa marketista leipää.

Kontrolloitu orwellilainen yhteiskunta on varmasti hallinnon näkökulmasta helppo ratkaisu. Valitettavasti ihmiset eivät kuitenkaan ole palikoita, joita voi siirrellä ja ohjailla niin kuin hallinto tahtoo, vaan ihmiset tarvitsevat vapautensa. Tämä vapaus sotkee ehkä kaikki palikat kontrolliyhteiskunnassa, mutta se on yksi tärkeimmistä asioista, mitä ihminen tarvitsee.

(Julkaistu Kaupunkilehti Ankkurissa 23.2.2008)

Viime yö oli ensimmäinen, jonka nukuin kunnolla Kuuban reissun jälkeen. Paluu arkeen. Enää ei voi kuitata väsymystä, tekemättömiä hommia tai tietämättömyyttä viiden viikon uutispimennolla ja aikaerolla.

Hyvin nukkuminen saattoi johtua eilisestä valtuuston kokouksesta. Aikoihin ei ole ollut noin pitkää kokousta. Puhuttavimmat aiheet olivat Kotkalla selvä suunta – päihdeohjelman 2006 seurantaraportti, Kotkan kaupungin vanhustenhuollon strategia 2008-2015 ja Ruonalan rannan asemakaava ja asemakaavan muutos.

Päihdeohjelmaa käsiteltäessä valtuutetut olivat kovin yksimielisiä siitä, että alkoholinkulutus täytyy saada laskemaan ja nuorten juomiseen on puututtava mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. En uskaltanut käyttää puheenvuoroa, sillä ryöpytys ajatusteni julkituomisen jälkeen olisi ehkä ollut iso, mutta. Miksi aina puututaan nuorten alkoholin käyttöön? Tietenkin mitä myöhemmin ihminen aloittaa alkoholin käytön, niin ehkä sen parempi, mutta ovatko nuoret se ongelmallisin ryhmä? Eivät. Vaan keski-ikäiset miehet. Heillä on suurimmat alkoholiongelmat: pahoinpitelyt, rattijuopumukset ja hankeen sammumiset. Kukaan ei oikein puuttunut tähän, mutta onneksi meidän valtuuston valtuutetut ovat vastuullisia alkoholinkäyttäjiä. Idea josta nautin keskustelun aikana, oli ehdotus alkoholitarjoilun lopettamisesta valtuuston pikkujouluissa ja meripäivävastaanotolla..

Vanhustenhuollon strategiassa Kotka on omaksunut positiivisen vanhusnäkemyksen. “Kotkan kaupungin vanhuskäsitys sisältää näkemyksen, että ikääntyminen on normaali elämän vaihe ja että ikääntyneet tarvitsevat samoja asioita kuin muutkin väestöryhmät. Vanhusväestö ei ole yhdenmukainen ryhmä, vaan yksilöllinen vaihtelu lisääntyy iän myötä. Ikääntynyt on toimiva, tunteva omista asioista päättävä ja ainutkertainen yksilö.”

Wau. Joillekin edellä mainittu on itsestäänselvyys, mutta aloin miettiä, mitä tarkoittaa negatiivinen vanhuskäsitys? Onko jollain kunnalla sellainen? Käytännössä ehkä. Valitettavasti.

Ruonalan kaava puhututti valtuustossa pitkään. Melkein kaksi tuntia. En ole kovin hyvä kaavoissa tai kaava-asioissa, mutta Ruonalan kaavasta päätettäessä saatoin oikein hyvällä omalla tunnolla äänestää punaista ja olla rehellisesti pettynyt, kun hävisimme äänin 36-15. Äänestimme kaavan hylkäämisen puolesta, kaupunginhallituksen ehdotuksen puolustaessa epäreilua kaavaa. Toisin kuin muissa kaupungeissa, Kotkassa vielä suositaan rantarakentamista, ohitetaan asuinalueen ihmisten tahto ja tuhotaan suojeltavien eläinten elinalueita. Hauskaa keskustelussa oli valtuutettujen typot, joista tosin muistan vain muutaman:

“Kyllähän ne eläimet ja linnut elävät siellä silti, vaikka joku sinne talon rakentaisikin.”

“Mitä vikaa siinä on, jos joku tahtoo rakentaa kauniille rannalle kauniin talon, jossa on kaunis piha.”

Valtuustoaloite

Kotkan kaupunginvaltuusto

3. maaliskuuta 2008

Ilmastonmuutos on aikamme suurimpia haasteita. Kansainvälisten sopimusten, valtakunnallisten päästötavoitteiden ja yksittäisten ihmisten vaikuttamisen lisäksi myös kunnat voivat tehdä osansa ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Energiansäästö on helpoin ja kustannustehokkain tapa pienentää päästöjä ja tehdä työtä ilmastonmuutoksen torjumiseksi.

Vasemmistoliiton valtuustoryhmä ehdottaa, että kaupungissamme laaditaan välittömästi kattava energiansäästöohjelma, jossa kartoitetaan julkisten rakennusten sähkö- ja lämmitysenergian säästömahdollisuudet.

Energiasäästöohjelman valmistuttua, on pyrittävä noudattamaan ohjelman tavoitteita ja pienentämään kaupungin energiankulutusta. Hyvällä toteutuksella näin voidaan vähentää jopa puolet kaupungin energiakustannuksista.

Hilla Pohjalainen

Panu ei koskaan päässyt bussiasemalle asti, joten lähdimme Isla de la Juventudselle kahdestaan ja viisi päivää olivat silti mukavia. Ensimmäisenä päivänä ei oikein ehtinyt muuta kuin tutustua hieman Nueva Geronan kaupunkiin. Kaupungissa oli upeaa, kun sai olla rauhassa. Oikeastaan kukaan ei yrittänyt myydä mitään tai tarjota taksia. Itse asiassa turistit eivät edes kiinnostaneet paikallisia. Ne harvat, jotka olivat vähänkään kiinnostuneet nuorten turistien läsnäolosta, luulivat meidän ensisijaisesti olevan opiskelijoita. Isla de la Juventudsella on perinteisesti ollut paljon lääketieteen opiskelijoita, tosin nykyään vähemmän.

Seuraavat päivät makasimme rannalla. Lisäksi yritimme vierailla saarella olevassa vankilassa, jossa Fidel oli vangittuna 1953-55, mutta valitettavasti vankilamuseo oli jotenkin suljettu.. Rannalla makaaminen teki kuitenkin hyvää mielelle, sillä pian tiesi paluun odottavan. Yhtenä päivänä satoi. Yritimme (yritimme saarella paljon, onnistuminen jäi valitettavasti puolitiehen) sadepäivänä päästä saaren etelä-osaan katsomaan luolamaalauksia ja kilpikonnien pelastuskeskusta, mutta Ecotur, joka järjesti kyseisiä matkoja, oli jotenkin suljettu. Ei kannata luottaa Kuuban turistipalveluihin. Cubatur, Ecotur, Asistur, mitäikinätur, varmaa on, että ei onnistu. Sadepäivänä kävimme elokuvissa. Meksikolainen amatöörielokuva. Ymmärsin ehkä kolme sanaa, mutta upeaa oli, että kyseisenkaltainen elokuva pääsee levitykseen.

Palasimme saarelta päivää ennen Suomeen paluuta. Tapasimme Havannassa viimein Panun, joka oli hajoillut havannalaisten unapeso?taxi?casa?sex?mitävaan?-pyyntöihin. Havanna tuntui kuitenkin todella hyvältä paikalta (huolimatta jatkuvasta pummaamisesta), mutta kotiin paluu ei harmittanut yhtään. Lähdin Kuubasta parhaalla mielellä.

Herätyskelloni soi, teen kaakaota ja haen lehden. Ensimmäinen asia, mitä aamulla näen, ei suinkaan ole uutinen palestiinalaisten törkeän kalliista elintarvikkeista, vaan väkisinkin huomio kiinnittyy etusivulla komeilevaan koko sivun automainokseen.

Menen bussilla töihin. Neon-median valomainos pyörittää paikallisten yritysten mainoksia, välillä ilmoittaen, että tutkitusti 94 % linja-automatkustajista seuraa Neon-mediaa. Kävelen päätepysäkiltä töihin. Matkalla törmään kymmeniin vilkkuviin ja välkkyviin valomainoksiin, lyhtypylväisiin kiinnitettyihin pahvimainoksiin, kaupungin omistamiin mainostauluihin ja vielä kauppojen ikkunoissa huomaan ”osta päärynäsi meiltä” -mainokset. Iltapäivällä kauppakeskuksessa kuulen jokaisen radiohitin välissä mainoksia, illalla lempitelevisiosarjani keskeytetään kymmenen minuutin välein mainoksilla ja pahimmassa tapauksessa joudun törmäämään mainoksiin julkisissa rakennuksissa, puhumattakaan kaikista kaupallisista tiloista. Ja tämä kaikki on minusta aivan normaalia?Tietyllä tavalla mainostaminen on aivan hyvä asia, jos kyse on tiedottamisesta. Minulla on oikeastaan jopa oikeus tietää, mistä saan halvimmat päärynät ja mille bändikeikalle tänään kannattaa mennä, mutta nykyään mainonnassa ei ole enää kyse tiedottamisesta. Nykymainonta vaikuttaa mielikuviini, ajatus- ja arvomaailmaani. Vai miksi mielestäni Rose McGowanissa on jotakin vikaa Planet Terror-elokuvassa? Miksi kännykkäni on pieni ja sievä? Miksi jollain tavalla ymmärrän joidenkin ihmisten vaihtavan autoa vuosittain? Miksi pikaruokaketjun nihkeät ranskanperunat ovat mielestäni hyviä ja miksi maksan päästäkseni katsomaan Pirates of the Caribbean osan kolme, ja jopa pidän kyseisestä elokuvasta?

Tahdoin sitä tai en, joudun jatkuvasti alistumaan mainonnalle. Jatkuvasti rikkaat suuryritykset tuputtavat minulle mielikuvia, ihanteita ja pinnallista ajatusmaailmaansa, enkä voi sille mitään. Epäreilua! Vääryyttä! Entä jos tahtoisin lukea kaupungilla kävellessäni mainostauluista runoja, mietelauseita tai tiedotteita? Kaivokadulla, Seurahuoneen korttelissa oli pitkään maalattuna kiviseinään lause ”Huomenna on kamalaa”. Mikä päivän piristys. Se pestiin pois. Helsingissä nuorisojoukko liimaili lyhtypylväisiin tarroja, joissa sanottiin ”let me love”. Ihanaa. Nuoret viettivät kuulemma muutamia vuorokausia putkassa. Ystäväni kävi teippaamassa yhtenä iltana erään bändikeikan julisteita sähkötolppiin. Seuraavana aamuna niitä ei enää ollut. Onneksi keikalla oli silti väkeä.

Tavallaan ymmärrän, että kaikkiin seiniin ei saa piirtää ja joka paikkaan ei saa liimailla tarroja, mutta en ymmärrä, miksi olemme hyväksyneet nykymainonnan ja alistuneet siihen. Kun kävelen kaupungilla ja näen Kaivokadun ja Keskuskadun kulmassa olevassa lyhtypylväässä tarratiedotteen erään artistin uudesta levystä, hymyilen ja mietin, kuka se on siihen liimannut. Olen nimittäin ylpeä hänestä.

(Julkaistu Kaupunkilehti Ankkurissa 26.1.2008)

Baracoa oli mahtava paikka, vaikkakin siella viettamamme viikon aikana satoi nelja paivaa. Baracoasta palasimme (mina, se sveitsilainen poika jonka kanssa olin Baracoaan mennyt ja se suomalainen poika, jonka tapasimme Baracoassa) Santiago de Cubaan. Naimme pikaisesti Panun, joka ooli yksin Santiagossa viettamansa viikon aikana tavannut uusia tuttavuuksia ja lahti heti meidan saavuttuamme jonnekkin.

Santiago de Cubassa vietimme muutaman paivan. Kavimme merirosvomuseossa ja rannalla. Santiago de Cubasta lahdimme kohti Moronia, jossa pojat tahtoivat kalastaa ja mina lahinna nukkua. Lisaksi menimme Cayo Guillero nimiselle saarelle, jonne tavallisilla kuubalaisilla ei ole asiaa, silla ranta on varattu turisteille (en muista mainitsinko aiemmin, mutta kuubalaiset eivat saa lain mukaan esimerkiksi jutella turistien kanssa). Menimme rannalle tyontekijoiden bussilla. Saavuimme sinne itse asiassa ennen tyontekijoita puoli yhdeksalta aamulla. Korallihiekka oli viela kylmaa, mutta auringon alkaessa paahtaa, paivasta tuli taydellinen. Olimme ensimmaiset, jotka rannalle tulivat ja viimeiset, jotka lahtivat. Emmeka edes palaneet.

Seuraavana aamuna lahdimme Ciego de Avilaan. Vietimme paivan tekematta mitaan. Siis oikeasti tekematta mitaan. Meidan oli tarkoitus lahtea sen sveitsilaisen pojan kanssa suoraan Ciego de Avilasta Havannaan, silla hanen koneensa takaisin Sveitsiin lahtisi muutaman paivan paasta, mutta kaikki bussit olivat taynna. Trinidadiin sen sijaan paasi ja suunnistimme porukalla sinne. Trinidadista oli helpompi yhteys Havannaan, mutta me jaimme sinne yoksi.

Trinidadista matkustimme Santa Claraan lahes ainoastaan siita syysta etta tahdoin nahda Fidelin Che Guevaralle sytyttaman ikuisen tulen. No, nain sen, vietimme Santa Clarassa kaksi yota ja palasimme Havannaan.

Tullessani Kuubaan Havanna oli kamala paikka ja ensimmainen ajatukseni oli paasta mahdollisimman kauas siita, mutta nyt kun tanne palaa Havanna on upea. Huomenna kuitenkin matkustamme viela Isla de Juventukselle ennen kuin palaamme kotiin. Lisaksi Panun pitaisi palata seuraamme huomenna. Saa nahda naemmeko bussiasemalla.

Viivyimme satumaisessa Trinidadissa kolme paivaa. Kavimme ratsastamassa viidakossa, uimassa vesiputouksella, makasimme rannalla ja kavimme kallioluolaan rakenetussa baarissa. Trinidadin jalkeen etenemisvauhtimme oli melko hurja muutaman paivan ajan.

Lahdimme Trinidadista paivabussilla Cienfuegosiin, jossa naimme yhden upeimmista auringonlaskuista. Viivyimme Cienfuegosissa noin nelja tuntia, jonka jalkeen otimme taksin Santa Claraan. Santa Claran keskustassa oli isot puistokemut. Ihmisia oli pilvin pimein ja kaduilla tanssittiin salsaa. Olimme Santa Clarassa muutaman tunnin ja lahdimme yobussilla Camaguehin.

Saavuimme perille noin aamuseitsemalta, otimme taksin keskustaan, menimme hotelliin aamiaiselle, jatimme tavaramme sinne ja lahdimme tutkimaan kaupunkia. Camague ei oikeastaan eronnut muista nakemistamme sisamaakaupungeista paljonkaan, joten tyydyimme istuskelemaan puistossa. Itse asiassa yritin nukkua puistossa, mutta puistopoliisi kielsi penkeilla makaamisen. Vetelehdimme koko paivan Camagueissa ja tutustuimme muutamaan paikalliseen mieheen. Illalla palasimme bussiasemalle, jossa Kuuban ihmeellisen ja byrokraattisen viazul-linja-autosysteemin takia jouduimme odottamaan lahes nelja tuntia bussia Santiago De Cubaan.

Santiago De Cubassa tahti hieman rauhoittui. Tutustuimme muutaman paivan rauhassa kaupunkiin, yritimme kayda museoissa, mutta kaikki olivat kiinni ja olimme uuden vuoden aattona syomassa eraan paikallisen perheen kotona.

Uuden vuoden paivanamina ja sveitsilainen matkakaverimme lahdimme aamuvarhain Baracoaan, Guantanamon provinssissa sijaitsevaan rantakaupunkiin, Panun jaadessa lepaamaan Santiago De Cubaan. Meidan oli tarkoitus viipya Baracoassa muutama paiva, mutta huomenna tulee kuluneeksi seitseman paivaa taalla. Kaupunki on upea. Nyt on tosin kolme viimeista paivaa satanut tai ollut kovin pilvista, joten rannasta nauttiminen rajoittui muutamaan paivaan. Huonosta saasta huolimatta olemme puuhailleet paljon. Toissa paivana kiipesimme laheiselle yli 500 metria korkealle vuorelle ja eilen kavimme pyorailemassa noin 50 kilometria etsiessamme erasta rantaa. Tapasimme taalla eraan suomalaisen, joka tuli kanssamme samalla koneella ja han on myos pyorinyt kanssamme.

Kolme paivaa sitten saimme huippu idean, ja lahdimme salsakurssille. Santa Clarassa katsoin kateellisena kuubalaisten tanssia kaduilla, mutta nyt muutaman tanssitunnin jalkeen , salsa ei ehka olekaan niin vaikeaa kuin milta se nayttaa. Tosin nyt on helppoa olla tytto.

Kuuden minuutin jaljella oleva Internet-aika on melko lyhyt..

Nyt on noin neljasosa metkasta menty. Playa del Esten rauhallisen rantaelaman jalkeen suunnistimme junalla Mantanzasiin. Juna oli mieleton kokemus. Maisemat matkalla olivat kuin Jurassic Parkista, paitsi dinosaurukset puuttuivat. Juna oli ramiseva koppero, mutta silti melko miellyttava tapa matkustaa. Ja melkein sadan kilometrin matka maksoi 2 cuc eli hieman alle kaksi euroa. Havannan ja Matanzansin valinen rata on ainoa sahkoistetty rata Kuubassa, joten tieda sitten millaisia junakokemuksia saamme jatkossa.

Matanzansin junassa tapasimme sveitsilaisen pojan, jonka kanssa paatimme jatkaa matkaa yhdessa. Karem puhuu espanjaa, mika helpotti matkantekoa huomattavasti. Viivyimme Matanzansissa yhden yon, ja kavimme tutustumassa noin 300 000 vuotta vanhoihin luoliin, jotka sijaitsivat kaupungin lahella.

Matanzansista matka jatkui Varaderoon, mika on Kuuban hirvein ja kamalin turistirysa. Varaderossa ei ole casa particulareja eli mahdollisuutta yopya tavallisten ihmisten kotona (joilla siis on lupa majoittaa ihmisia), joten jouduimme hotelliin. Vietimme yhden paivan rannalla muiden turistien tavoin ja seuraavana iltana lahdimme bussilla Santa Claraan. Varaderossa oli tavallaan jopa ihan kivaa, vaikkakin paikka on rakennettu vain turisteille, mutta meista kolmesta ei oikein kukaan ymmartanyt, kuinka jotkut ihmiset voivat viettaa koko lomansa Varaderon kaltaisessa paikassa (tosin olen kylla joskus itsekin ollut pakettilomilla, mutta..)

Saavuimme Santa Claraan yolla hieman kahdentoista jalkeen ilman tietoa majoituksesta tai kulkuyhteydesta Remediokseen, minne olimme oikeastaan menossa. Bussiasemalla meita tuli vastaan kaksi kuubalaismiesta, jotka lupasivat jarjestaa meille suhteellisen edullisen majapaikan ja kyydin sinne. Majapaikassa ei kuitenkaan ollut tilaa, joten toinen miehista vei meidat kotiinsa yoksi. Kokemus oli melkoinen. Hanen kotinsa oli kaksi pienta huonetta ja hyvin pienen baarikeittion kasittava karpasia taynna oleva luukku, jossa hanen lisakseen asuivat hanen vaimonsa, noin kymmenvuotias poikansa ja kaksi noin kolmevuotiasta tytartaan. Nukuimme kaikki kolme yhdessa parisangyssa karpasten ja haisevan vessan vieressa, pojan nukkuessa noin metrinmittaisella puupenkilla ja muun perheen nukkuessa yhdessa parisangyssa. Yo tuli nukuttua melko katkonaisesti, mutta olisi jouluaattoaamuna voinut kamalammastakin paikasta herata.

Jouluaattoaamuna talon omistaja ja hanen ystavansa lahtivat nayttamaan meille Santa Claraa ja kiersimme muutaman Che Guevara muistomerkin. Koko Santa Claran on lahes omistettu Che Guevaralle. Joka nurkasta loytyy joko museo, muistomerkki tai vahintaan Chen ikuista elamaa julistava plakaati. Miehet lupasivat ajaa meidat Remediokseen, joka sijaitsee noin 70 kilmetria Santa Clarasta koilliseen, jossa jarjestetaan Kuuban ainoat joulukekkerit.

Remedioksen torille oli pystytetty valtavia rakennelmia, jotka viittasivat kaikkeen muuhun paitsi jouluun. Tiesimme, etta luvassa on ilotulituksia, mutta emme millaan arvanneet, missa mittakaavassa. Ilotulitukset alkoivat jouluaattopaivana ehka kolmelta, ja olivat kaikkea muuta paitsi nayttavia. Kovaaanisia pommeja, jotka aiheuttivat torille valtavan savupilven. Valilla ilotulitus taukosi, mutta jatkui usein puolentunnin kuluttua entista aanekkaampana. Ilotulitusten alkaessa uudestaan, taivaalla lenteli tuhansia bambutikkuja, joita sai vaistella samoin kuin ympariinsa rajahtelevia ilotulituksia. Kyseessa oli jokin 1800-luvulta peraisin oleva juhla, jossa kaupunkilaiset kilpailevat keskenaan. Meille ei oikein selvinnyt, mista, mutta ilotulitukst jatkuivat lapi yon, mika jokin verran hairitsi nukkumista.

25. joulukuuta lahdimme unelmarannalle snoklaamaan ja viettamaan rauhallista paivaa, karkuun ilotulituksia, jotka jatkuivat viela aamulla meidan lahtiessa noin kuudenkymmenen kilometrin paahan saarille. Paiva oli mahtava. Rauhallinen ranta, auringonpaistetta ja kekseja. Mita muuta voi toivoa. Illalla toinen miehista, jotka oliva kyydinneet meita Santa Clarassa, tuli hakemaan meita ja ajoi meidat Trinidadiin, missa nyt olemme.

Trinidad on vanha kolonialistisen ajan kaupunki, kovin kaunis, mutta taynna turisteja ja ihmiset taalla ovat tiedostaneet sen. Heidan suhtautuminen turisteihin on melkein jopa vihamielista tai ainakin yritys hyotya turisteista on kova. Pojat laskivat, etta noin viiden tunnin aikana, mita olemme kiertaneet kaupunkia, meille on yritetty myyda jotain yli 20 kertaa. Eras nainen jopa yritti minut saada antamaan vaatteet paaltani hanelle joululahjaksi.

Vaikka kuubalaisilla on kaikkea sita mita ihminen valttamattomyydekseen tarvitsee, se ei tunnu riittavan. Palkat ovat pienet, joten mitaan ekstraa ruoan ja muiden valttamattomyyksien lisaksi ei ole mahdollista saada. Lisaksi kuubalaisilta puuttuu vapaus jopa sellaisiin asioihin, joita esimerkiksi minulle ei tulisi koskaan edes mieleen kieltaa keltaan.Miksi sosialistinen ihmemaa pitaa pilata turhalla byrokratialla, saannoilla ja rajoituksella?

Hola! (en osaa tehda vaarinpain huutomerikkia tuohon eteen)

Yritan viimeisen kuude Internet minuuttini aikana nopeasti kirjoittaa ensimmaisen Kuuba viikon tapahtumat. Saapuminen Havannaan oli jonkinlainen kulttuurishokki. En oikein tieda miksi. Yleensa shokki tulee hurjasta koyhyydesta tai jostakin muusta kovin erilaisesta asiasta kuin kotona, mutta Kuubassa kovin erilaista asiaa ei ole (paitsi ehka se sosialismi, joka ei mielestani tosin nay niin samaala tavoin paalle pain, kuin esimerkiksi mieleton koyhyys). Vietime Havannassa kaksi yota, ja ensimmaisten paivien aikana mitein, miten jaksan olla taalla viisi viikkoa, kun tahtoisin palata kotiin samantien.

Kolmantena paivanamme eli keskiviikkona metkustimme parikymmenta kilometria Havannasta itaan pienelle Playa del Esten rannalle, jossa asuimme eraan miehen kotona, jolla ei ollut lupaa majoittaa ulkomaalaisia. Kuubassa on sellainen laki, etta paikalliset eivat saa majoittaa turisteja kotonaan, ellei heilla ole erityista lupaa siihen tai turistilla ole erityista viisumia.

Kuulun niihin, jotka vielä toistaiseksi uskovat yksilönvaikuttamiseen. Siis siihen, että yhden ihmisen valinnoilla ja tekemisellä on todella merkitystä. Lisäksi kuulun niihin ihmisiin, jotka uskovat siihen, että kaikki uusi täytyy aloittaa joko maanantaina, kuun ensimmäisenä päivänä tai vuoden alussa. Herkullisin tilaisuus aloittaa jotakin uutta on siis tietenkin silloin kun vuosi vaihtuu maanantaina; seuraavan kerran tähän on mahdollisuus tosin vasta vuonna 2017.

Yksilönvaikuttamiseen on monia keinoja. Ensimmäisenä tulee mieleen ostokäyttäytymisellä vaikuttaminen. Lupaus ostaa Reilun kaupan tuotteita tai boikotoida Néstle-yhtiön tuotteita on yhden ihmisen tapa vaikuttaa markkinarakenteisiin. Toisena tulee mieleen äänestäminen, mikä on joillekin ihmisille aivan itsestään selvä asia, mutta joillekin äänioikeuden käyttäminen seuraavissa vaaleissa voi olla uuden vuoden lupauksen arvoinen. Kolmantena voisi ajatella kulutusvalintoja ja -käyttäytymistä yleensä. Joku voi tehdä uuden vuoden lupauksen, että liikkuu tulevaisuudessa vain julkisilla kulkuneuvoilla, kierrättää biojätteet tai tulostaa paperit kaksipuolisesti.

Yksilönvaikuttaminen voi siis olla aivan pieniä tekoja, kuten edellä mainittu kaksipuolisesti tulostaminen tai valojen sammuttaminen tyhjästä huoneesta. Kuitenkin valitettavan usein se tuntuu toivottomalta ja merkityksettömältä. Sen lisäksi siis, että yksittäiset ihmiset lupaavat uuden vuoden kunniaksi siirtyä norppasähköön, voisivat myös yhteisöt, yritykset ja julkinen sektori tehdä saman. VR esimerkiksi ilmoitti hetki sitten, että se siirtyy vihreään sähköön ja tämän kaltaiset uuden vuoden lupaukset olisivat tervetulleita myös muilta yrityksiltä.

Kuinka upeaa olisikaan juoda aamuteetä ja lukea sanomalehdestä ”osta heti vain 199€” -tarjousten sijaan paikallisen kauppaketjun ilmoituksesta siirtyä myymään vain Reilun kaupan banaaneita, minkä jo lähikauppaketju Siwa on tehnytkin.

Nyt on vuoden vaihteeseen enää muutama päivä, joten suurten elämänmuutosten ja lupausten suunnittelu ja toteuttaminen voi tulla hieman liian nopeasti, joten ehkä vielä tänä vuonna joudumme tyytymään pinnallisiin ja usein katteettomiin lupauksiin tupakoinnin lopettamisesta ja laihduttamisesta.

(Julkaistu Kaupunkilehti Ankuurissa joulukuussa 2007)

Nyt jännittää. Huomisesta alkaen blogini muuttuu matkapäiväkirjaksi. Suuntaan kaverini Panun kanssa Kuubaan viiden viikon reissulle ja jos mahdollista, pyörähdämme myös Jamaikalla.

Matkaa on nyt valmisteltu muutama kuukausi ja tuntuu siltä, että kerrankin ennen reissua kaiken pitäisi olla kunnossa. Liput varattiin lokakuun alussa, jolloin ne sai vielä melko edullisesti ja Lonely Planetin ja Thomas Cookin kirjat ovat olleet kovassa käytössä siitä asti. Rokotuksia olen muutaman ottanut ja vakuutusjuttujenkin pitäisi olla kunnossa (tosin ammattiliitolta ei ole tullut ensi vuoden jäsenkorttia..).

Yritän kirjoittaa matkalta mahdollisimman usein, mutta Kuuban Internet-mahdollisuudet eivät ole aivan verrannollisia Suomeen. Jei. Karibia<3

Minut valittiin vähän aikaa sitten Kymenlaakson sairaanhoitopiirin valtuustoon edustajaksi, kun edellinen edustajamme siirtyi sairaanhoitopiirille töihin. Viime perjantaina pidettiin sairaanhoitopiirin valtuuston kokous, jossa päätettiin muun muassa sairaanhoitopiirin taloudesta vuodelle 2008.

Sairaanhoitopiirissä ollaan luopumassa niin kutsutuista sakkopäivistä, ja tilalle on tulossa osasto, jolle ne ihmiset, jotka eivät tarvitse erikoissairaanhoitoa, mutta joille kunnat eivät pysty heti järjestämään hoitopaikkaa, sijoitetaan. Ihmiset voivat olla näillä osastoilla viikon perushinnalla ja sen ylimenevästä ajasta kunta maksaa +50%:a. Jotain uudistusta sakkopäivät vaativat ja tällainen uudistus voi onnistuessaan luoda toimivan systeemin sairaanhoitopiiriin.

Valtuuston kokouksessa joltain sairaanhoitopiirin johtosedältä kysyttiin tämän hoito-osaston luonnetta. Makuutetaanko ihmisiä viikon ajan sänkyjen pohjilla, vai onko kyseessä kuntouttava osasto? Selkeää vastausta tähän ei oikein saatu, mikä oli oikeastaan melko hämmentävää. Vaikka en ole sairaan- enkä terveydenhuollon ammattilainen edes käyttäjänä, tiedän, että jos kerran sängynpohjalle joutunut vanhus jätetään viikoksi makaamaan, sieltä uudestaan ylösnouseminen on usein lähes mahdotonta. Siinä vaiheessa elämä muuttuu vaippojen vaihtamiseksi ja kuoleman odottamiseksi. Jos taas kuntouttaminen aloitetaan heti ja jopa vähän pakolla, on mahdollisuus palata jopa lähes normaaliin elämään. Miksi tästä siis edes keskusteltiin valtuuston kokouksessa. Eikö pitäisi olla itsestään selvää, että ihmisiä ei makuuteta turhaan, vaan heidät pyritään saamaan takaisin itsenäiseen elämään mahdollisimman pian?

Olen huono raha-asioissa, sillä en oikein aina ymmärrä niitä. Pidin silti kokouksessa talousasioita koskevan puheenvuoron, joka meni suurin piirtein näin:

Hyvät valtuutetut!

Nykyistä sosiaali- ja terveydenhuollon kulujen kasvuvauhtia ei ole mahdollista rahoittaa kuntatalouden tuotoilla. Siksi valtion on kannettava vastuunsa ja taattava osaltaan riittävä rahoitus, jotta kuntayhtymällä on mahdollisuus tuottaa lähivuosina tarvittavat erikoissairaanhoidon palvelut. Kuntayhtymän on hyvä sitoutua osaltaan kehittämään omaa toimintaansa ja myötävaikuttamaan koko palvelujärjestelmän toiminnan kehittämiseen yhteistyössä peruspalveluiden kanssa.

Kun tulopoliittista kokonaisratkaisua ei syntynyt alkusyksystä, alkoivat kaikki liitot neuvotella omista palkoistaan liittokierroksella. Suurin puhuttaja on ollut Tehyn ja Kuntatyönantajan välinen kiista hoitohenkilökunnan palkoista.

Kuntatyönantaja tahtoi korottaa palkkoja hieman yli 10 %:a ja Tehy tahtoi 24 %:n korotuksen. Hoitajat uhkasivat joukkoirtisanoutumisilla ja irtisanoutumislistoille kerättiin reilusti yli 10 000 nimeä. Eduskunta sääti pakkolain, joka pakottaa irtisanoutuneita ja muun muassa eläkkeellä olevia hoitajia takaisin työhön.

19.11. piti olla se päivä kun ensimmäiset joukkoirtisanoutumiset alkavat. Neuvotteluissa päästiin kuitenkin sopuun juuri ennen määräajan päättymistä ja tulos tyydytti kaikkia.

Lainauksia kuntatyönantajan tiedotteesta 19.11:
–Kyseessä ei ole Tehyn oma sopimus. –

–Sovintoehdotus nostaa Tehyn jäsenten palkkoja sopimuskaudella keskimäärin 15,7 – 17,7 %. Sen kustannusvaikutus on noin 500 miljoonaa euroa vuodessa. –

Lainauksia Tehyn tiedotteesta 19.11:
Tehyn valtuusto hyväksyi tänään pitkän keskustelun ja ryhmäkokousten jälkeen sovintoesityksen tehyläisten palkkaratkaisuksi sopimuskaudelle 19.11.2007 -31.12.2011. Neljän vuoden mittainen palkkaratkaisu tuo tehyläisten ansiokehitykseen 22-28 prosentin nousun.

Sopimus ja sen sisältämät palkankorotukset koskevat vain tehyläisiä. Sopimus ei ole osa kunnallista virka- ja työehtosopimusta vaan tälle sopimuskaudelle solmittu Kunnallisen työmarkkinalaitoksen ja Tehyn välinen erillinen virka- ja työehtosopimus. Sopimus merkitsee myös sitä, että Tehyllä on mm. omat luottamusmiehet sekä oma palkkasumma ja neuvottelumenettelyt paikallisissa neuvotteluissa.

Suuri ero ansiokehitysprosenteissa selittyy sillä, että Kuntatyönantaja on ottanut huomioon ainoastaan kolmen ensimmäisen vuoden korotukset, mikä on yleinen sopimus kunta-aloilla ja Tehy neljän vuoden, kuten Kuntatyönantajan ja Tehyn välisessä sopimuksessa on. Prosenteista tulee silti varmasti jotakin kiistaa, sillä ero 15,7-17,7 %:n ja 22-28 %:n välillä on huikea.

Komppasin koko neuvotteluiden ajan Tehyn palkkavaatimuksia, mutta nyt kun sopimukseen päästiin, en silti ole ratkaisuun tyytyväinen. Tehyläinen hoitohenkilökunta sai korotuksensa, mikä heille kuuluukin, mutta entä muut?

Yksi koko kiistan lähtökohtia oli samanpalkkaisuuden edistäminen. Naisvaltaisen alan palkat nousivat, mutta palkkaerot samaa työtä tekevien välillä kasvavat, jos sopimus toteutetaan suunnitellusti. Vaikka superilaiset, JHL:läiset tai liittoon kuulumattomat eivät olleetkaan mukana irtisanoutumislistoilla, kuuluu heille silti samasta työstä sama palkka. Ei työnantaja voi käydä kyselemään työntekijöidensä liittoon kuulumisesta tai kuulumattomuudesta palkkaa sovittaessa.

Jotenkin minusta tuntuu, että palkkakiistasta tulee vielä ongelmia. Ehkä sota voitettiin, mutta taistelu jatkuu.

Julkaistu Kaupunkilehti Ankkurissa 31.10.2006

Kotkassa tehdään arvokasta ja laadukasta nuorisotyötä pienillä resursseilla. Nuorisotyön laatu on kohonnut muutamassa vuodessa uskomattomasti. Kotkaan on saatu nuorisovaltuusto ja lasten parlamentti, jotka oikein hyödynnettyinä ja toimivina voivat olla nuorille ja varhaisnuorille yksi parhaimmista vaikutuskanavista. Kotkan nuorisotaloilla nuoret ovat nuorisotyössä vaikuttavina ja jopa päättävinä tekijöinä - eivät liikuteltavina shakkinappuloina, joille järjestetään mitä kummallisimpia aktiviteetteja, jotta vuosittaiset toimintakertomukset saataisiin näyttämään hyviltä.

Nuorisotoimi tekee nuorisotyötä mitä parhaimmalla tavalla, jos ottaa huomioon käytettävissä olevat määrärahat. Kotkassa käytetään budjetista nuoriin 0,43 %, kun valtakunnallinen keskiarvo on 0,66 %. Nuorisotoimen järjestämät aktiviteetit eivät kuitenkaan ole kaikkia nuoria varten, sillä esimerkiksi hevikaupungin musiikkitarjonta saavuttaa vain murto-osan Kotkan nuorisosta, ja kerran vuodessa järjestettävät Seukkarit, vaikkakin ideana ovat loistava, järjestetään vain kerran vuodessa. Ja ylipäätään kaikki eivät edes ole kiinnostuneita musiikista. Lisäksi nuorisotoimen aktiviteetit on pääasiallisesti suunnattu 13 - 17 -vuotiaille. 22- tai 26-vuotias on kuitenkin vielä jopa lain mukaan nuori, mutta kaupungin tarjonta tälle ikäryhmälle keskittyy keskustan kuppiloihin.

Erilaiset nuorisokulttuurit eivät Kotkassa ole kovin näkyviä ja kansalaisjärjestöjen kenttä on melko kapea. Jos Kotkassa näkee punkkarin, häneen aina kiinnittää huomiota, sillä irokeesit ja rottaniitit eivät ole olennainen osa kaupunkikulttuuria. Näkyviä kansalaisjärjestöjen rauhanmarsseja tai kannanottoja ei nuorison puolelta tule. Osittain ilmiön syynä voi olla yksinkertaisuudessaan se, että sille ei ole tarvetta. Nuoret elävät tyytyväisinä omissa Kotkakuplissaan. Toisaalta, joka kerta kun Kotkassa tapahtuu jotain tavallisuudesta poikkeavaa, sanotaan että tällaista äkkiä lisää.

Vaikka Kotkassa nuorisokulttuureita ei välttämättä ole yritetty väkisin näivettää, kuten joissain vertailukaupungeissa, ei niihin ole kovin kannustettukaan. Seinägraffitit kato